anssiromo/polkuni

”Tärkeimmän elämäni elän polulla. Itse avatulla tai viitoitetulla. Monien kulkemalla tai unohdetulla. Päämäärää kohti tai eksyneenä. Eteenpäin.”
Kasvoin pienviljelijäperheessä silloisen Mikkelin maalaiskunnan Ihastjärvellä, kauniin kotimaiseman ja lämminhenkisen kyläyhteisön ympäröimänä. Kaikki edeltävässä lauseessa on vaikuttanut siihen millainen ihminen nyt olen ja millaisin silmin maailmaa katson.
Taidekouluun lähtö ei ollut itsestäänselvyys, enkä koulun jälkeen löytänytkään itsestäni kuvantekijää. Tein kyllä erilaisia käyttögrafiikkaan ja muotoiluun liittyviä tilaustöitä, mutta varsinaista taiteilijan ammattia en osannut aloittaa. Sen sijaan karkasin pikkupojan unelma-töihin: Kotikylän pellot ja kylätiet tulivat tutuiksi traktorin kopista katsoen, kun olin renkinä isommalla maatilalla yli kymmenen vuoden ajan. Sen jälkeen konetyö vaihtui kaupunkiin, pienen kaivinkoneen koppiin. Nämäkin kokemukset ovat tärkeä osa nykyistä maailmankuvaani.
Kotikylän luonto toimi lapsuudessa seikkailuympäristönä, nuoruudessa liikuntapaikkana, renkinä ollessa työympäristönä, ja iän karttuessa yhä enemmän mielenrauhan tuojana. Rippikouluiässä minuun tarttui myös Lapin hulluus, ja pohjoisen vaelluksista tuli jokavuotinen rituaali. Vaellusten suunnittelu ja retkeilyvarusteiden pohdiskelu erilaisiin olosuhteisiin herätti minussa myös uuden luovuuden muodon: Minusta tuli tuotekehittäjä. Kehitin oman retkikeittimen, ja kohta löysinkin itseni yrittäjänä markkinoimassa ja myymässä omaa tuotettani.
Tuo yrittäjyysjakso elämässäni oli erittäin kasvattava, mutta myös äärimmäisen kuluttava. Tein omaa tuotettani kuin taideteosta - laskematta tunteja tai siihen käytettyä energiaa. Halusin nähdä millaiseen lopputulokseen visioni johtavat, ja millaisia kokemuksia se antaa ihmisille. Ennen pitkää oli kuitenkin aika todeta ettei tuokaan työ ole täysin tasapainossa oman luonteeni ja temperamenttini kanssa; Voittoa janoava bisneselämä rajoitti liikaa uuden ideointia. Elämän valintoja piti nyt alkaa miettiä uudestaan: Tutkia taakse jäänyttä reittiä, jotta osaisin valita paremman polun eteenpäin.
Edelleenkään en ole täysin varma olenko taiteilija, tai onko minusta nyt tulossa sellainen. Ja tarvitseeko sitä tietää? Onko tämä vain yksi vaihe elämässäni, joka vie kohti seuraavaa? Tähänastinen elämänpolkuni näyttää edenneen juuri noin. En ole tehnyt suunnitelmia, vaan olen valinnut erilaisia asioita sitä mukaa kun ne ovat valittavaksi tulleet. Jälkeenpäin katsoen polulle voidaan keksiä jonkinlainen suunta - mutta elämäni aikana en voi sanoa sitä itse suunnitelleeni.
Taiteilijana tunnen olevani täysin alkutaipaleella. Kankaanpään taidekoulun pääsykokeiden haastattelussa taidegraafikko Esko Railo kysyi minulta kohtalokkaan kysymyksen: ”Onko sinulla tarve tehdä kuvaa?”. Vastasin jotenkin siihen suuntaan että haluaisin löytää sen tarpeen itsestäni. Valmistumisestani tulee tänä vuonna kuluneeksi 25 vuotta. Koko tämän ajan olen kenties etsinyt syytä kuvantekemiselle; milloin itsestäni, milloin ympäristöstä. Nyt olen valmis arvaamaan että minun kohdalla kuvan tekemisen tarve ei löydy kummastakaan - vaan yksilön ja ympäristön välisestä vuorovaikutuksesta.

Kynä oli ensimmäinen väline, jonka pikkupoika käteensä sai. Sillä piirrettiin sille paperille mitä kotoa löytyi. Mikkelin torilta paperimyyjältä ostettu paperikassi sai aina hymyn huulille - iso kasa vihkoja ja lehtiöitä!
Kesäisin meillä oli kesälapsia. Ja sadepäivinä piirrettiin yhdessä: Aku Ankkoja, Mikki Hiiriä ja Hessu Hopoja. Ihailin minua isomman pojan kynän jälkeä ja viivan herkkyyttä; halusin oppia piirtämään kuin Harri!
En tiedä löysinkö minä piirtämisen vai piirtäminen minut. Minua kiinnostaa edelleen kaikki muutkin kuvantekemisen tekniikat - ihailen taitavien maalarien räiskyvää mutta tarkkaa värien käyttöä, tai kuvanveistäjien luovia kolmiulotteisia muoto-oivalluksia. Ja haluan edelleen haastaa myös itseäni uusiin välineisiin.
Taidekoulun päättötyönäyttelyyn tein kuitenkin hiilipiirroksia. Voi olla että herkästi innostuvalle luonteelleni on terveellistä, jos väline rajaa ilmaisun mahdollisuuksia jo valmiiksi. Vaihtoehtojen vähentäminen usein lisää luovuutta; On kiehtovaa tutkia mitä kaikkia sävyjä voikaan löytää sysimustasta hiilestä. Ja toisaalta, mikä olisi osuvampi väline kuvaamaan suomalaisen sielunmaisemaa kuin hiili.
Hiukan harmittaa ettei näyttelyyn ehtinyt valmistua enempää hiilitöitä. Oikeastaan hiilen käyttö pelotti minua niin paljon pitkän tauon jälkeen, että aloitin käden harjoittamisen lapsuudesta tutulla lyijykynällä. Askel kerrallaan etenen tätä uutta polkua - sillä haluan taas oppia piirtämään!

Työt sinänsä ajautuivat kuvaamaan ihmisen luontosuhdetta, nyt pääasiassa retkeilyn kautta. Aiheiden valinta tai kokonaisuus ei kuitenkaan ollut mitenkään tarkkaan etukäteen suunniteltua. Valitsin aiheita sellaisista pienistä hetkistä, jotka koin merkitykselliseksi. Usein käy niin että intuitio vie asioita eteenpäin ja kokonaisuus ohjaa lopulta itse itseään.
Ihmisen luontosuhde on tänä päivänä, ja varsinkin tänä vuonna ollut yhä useammin uutisten aiheissa. Ihminen on osa luontoa, niin hyvässä kuin pahassa. Sitä pahaa en tunne tällä hetkellä tarpeelliseksi enempää kuvata - tietoa ei meiltä keneltäkään enää pitäisi puuttua. Sen sijaan haluan jakaa niitä hyviä ja voimakkaita kokemuksia, joita luonto minulle on antanut.
Olen elämäni varrella moneen otteeseen tuntenut jotain outoa kaihoa vahvojen luontokokemusten äärellä. Tuo tunne voi syntyä lähes missä ja milloin vain: Töihin lähtö aikaisin aamu-usvan aikaan, kevään ensimmäinen vihreä koivukuja, talvipäivän hiljainen sininen hetki. Hyvin usein noihin lyhyisiin hetkiin on liittynyt tunne etten saa ohikiitävistä tunteista tarpeeksi mukaani. Miten voisin elää niitä vahvemmin?
Muutama vuosi sitten Suomi täyttyi erilaisista ”Suomi 100” -teemoista ja tapahtumista. Mediat tulvivat kauniita luontokuvia ympäri Suomea. Ei ollut vaikea aavistaa mikä on ihmisille tässä ajassa yksi tämän maan vaikuttavimpia ja tärkeimpiä asioita - muidenkin kuin minun mielessä. Huomaamatta, hiljaa mielessäni taisin silloin haastaa itseni kohti uutta polkua: ”100 kuvaa Suomesta”. Tämä näyttely on yksi pysähdyspaikka tuolla polulla.
Eipä tauluja ole vielä kuin 15. Mutta nyt toivon että tätä polkua riittää ja että jaksan sitä kulkea. Tällä polulla en laske kilometrejä vaan tauluja.




Mikkelissä 5.1.2021

Anssi


Portfolio (2003) www.anssiromo.fi
Webtuotanto www.youwin.fi
Retkeilytuotteet www.juuvi.fi